Kuka:
Eila Ilenius 13.7.1938 Helsingissä syntynyt lohjalainen
Mitä:
Näyttelijä, FIA, kirjoittaja (Suomen Tietokirjailijat ry)
Missä:
Näytellyt 1961-1998 useissa Suomen kaupunginteattereissa, myös Yhdysvalloissa, televisiossa ja viimeiset 10 vuotta vierailevana näyttelijänä Suomen Kansallisteatterissa. Yht.128 roolia.
Miten:
Opiskellut Kanneljärven kansanopistossa, Kansankorkeakoulussa (Työväen Akatemia) pääaineina kirjallisuus ja taidehistoria, Lohjan, Kotkan ja H:gin työväenopistoissa ja Avoimen Yo:n (kesä)kurssilla 2008. Ammattiopintoja mm. Teatterikorkeakoulun ja T:reen Yo:n Draamastudion kursseilla ja yksit. laulu & liikuntatunneilla sekä kirjoittamista mm. KVS-instituutissa 1997 ja Pekkas Akatemiassa 1998.
Mieleenpainuvin opistomuisto
Huvittava muisto tilanteesta, jossa harjoittelimme näytelmäpiirissä 1955 opiston joulujuhliin Naistentutkija-nimistä näytelmää. Olimme ilmeisesti niin ujoja ja arkoja vastanäyttelijäni Teuvo Rantasen kanssa, että ohitimme suutelukohtauksemme harjoittelematta sitä, kunnes ohjaajamme Urho Lampi puuttui asiaan. Huolestuneen näköisenä hän sanoi rauhallisella äänellään: ”Kyllä teidän nyt pitäisi tuo pusukohtauskin tehdä.” Ja niin me sitten teimme. – Että se siitä sen ajan ”meetoosta”!
LOHJAN TYÖVÄENOPISTOSTA OPIN TIELLE
Lapsuutensa Lohjalla viettäneellä Eilalla halu näyttelemiseen heräsi jo lapsena. Hän oli reilun vuoden ikäinen, kun isänsä lähti talvisotaan ja kuusivuotias kun tämä palasi jatkosodasta. Tuolloin perhe asui Nummentiellä. Eila oli ainoa lapsi niin kuin naapurin Railikin. Niinpä tytöt pirskottivat vettä toistensa päälle ja lausuivat toisilleen: ”Sinä olet minun sisareni”. Eila kertoo:
Railin kanssa perustimme ikioman teatterin harjun kainaloon entisen pommisuojan tuntumaan. Annoimme sille nimen Mörskä. Kirjoitimme näytelmiä, joita sitten talon lasten kanssa esitimme talon aikuisille. Yhden näytelmän nimi oli Tuonen kosto. Raili näytteli Tuonetarta.
Raililla oli näytelmässä repliikki: ”Laps’ ällös kammoksu kuolemaa, kuitenkin se sinut saa”. Nuo sanat jäivät Eilan mieleen surullisella tavalla sillä Raili kuoli auto-onnettomuudessa 12-vuotiaana.
”Tuolloin menetin kuin sisareni. Kun Railin hautajaisissa hänen pieni valkea arkkunsa laskettiin Lohjan harjun syliin, tuntui että sinne laskettiin myös minun lapsuuteni. Oli kuin koko Lohja olisi surrut Railia.”
Lapsuuden dramaattinen käänne ei saanut Eilaa kuitenkaan luopumaan haaveistaan, vaan rakkaus teatteriin säilyi ja kirjoittamisesta löytyi lohtua vaikeina hetkinä. Railin kuoleman jälkeen Eila alkoi pitää päiväkirjaa, jolle antoi nimeksi Raili.
”Miten hyvä on kirjoittaa sinulle, Raili. Haluan olla sinulle oma itseni ja kertoa vain sen, mikä on minulle totta ja tärkeää.” Eila on kirjoittanut Kuluttajain lehden nuorten sivulle:
”Puhutaan, että taiteilijan tie on kivinen ja kaita, mutta kuitenkin siellä taistelee joukko ihmisiä. Minä rakastan teatteria. Tiedän kyllä, että näyttelijän elämään sisältyy paljon taistelua, tuskaa ja epätoivoa, mutta täytyyhän siihen sisältyä myös luomisen riemua.” Ja juuri niin se on ollut. Mistä se pieni lohjalaislikka sen tiesikin”, toteaa Eila nyt.
Ennen työväen opiston näytelmäpiiriä tapahtui kuitenkin jotain onnellista, nimittäin Lohjan kirkossa kuvattiin ”Onnelliset”-elokuvaa, jonka naispääroolissa näytteli Eilan ihailema Eeva-Kaarina Volanen. Eila ajoi pyörällään kirkkokentän poikki, kun hän näki joukon historiallisiin vaatteisiin pukeutunutta väkeä. Tuttu ääni joukosta huusi: ”Eila, tule tänne, täällä filmataan!” Pyörä sai kyytiä ja Eila kiiruhti paikalle, sai letin päähänsä ja Max Factorin Pan cake-meikin naamaansa ja eikun kuvaamaan. Tuolloin Eila sai ymmärryksen siitä, että näyttelijän työ on toistoa, kun kohtauksia uusittiin ja näyttelijät joutuivat toistamaan kohtauksen aina keskittyen tilanteeseen uudelleen.
”Näytteleminen on toiston taidetta”, toteaa Eila, joka rohkeni pyytää Eeva-Kaarina Volaselta nimikirjoitusta aavistamatta, että kerran olisi hänen kanssaan Kansallisteatterin lavalla työtoverina.
Muistatko, milloin aloitit opiskelun työväenopistossa?
”En, mutta täällä on ylhäällä kaikki” sanoo Eila ja kaivaa laukustaan paljon nähneen kalenterin. ”1955. Kaikki eteni näin: Sodan ja jälleenrakennuksen Suomessa ei vielä ollut mitään opintotukia eikä kotonani hyväksytty velkaa, oli tehtävä töitä ja ansaittava rahaa opiskeluun. Olin työssä Lohjan Taimistossa, ensin pellolla ymppäämässä omenapuita, mutta kun se ei minulta onnistunut, minut” korotettiin” toimistoon konttioriharjoittelijaksi. Ansaittuani opiskelurahat hakeuduin 1954 Kanneljärven kansanopistoon, jossa sain esimakua näyttelemisestä kirjailija Iris Kähärin ohjauksessa. Kanneljärven jälkeen olin ansaitsemassa rahaa jatko-opintoihin Lohjan Kirjakaupassa ja vasta Kanneljärven jälkeen ”uskalsin hakeutua” Lohjan työväenopistoon. Tässä nuoruuden päiväkirjassani, Railissa siitä kirjoitankin.
Eila näyttää vanhan päiväkirjansa sivua, jolla on päiväys: 12.4.1956 ja lukee:
Olen nyt kirjakaupassa töissä ja saan ainakin lukea tarpeekseni! – Ystäväni Anun kanssa me saimme päähämme kirjoittautua Lohjan Työväenopistoon viime syksynä. Ja mille tunnille: Näytelmäpiiriin! Olimme teatterissa, kolmas soitto oli soinut ja ilma väreili kiehtovaa tunnelmaa valojen sammuessa hiljalleen ja orkesterin ensimmäiset sävelet virisivät ilmoille. Silloin me Anun kanssa päätimme ottaa selvää, miltä tuo jännittävä hetki tuntuisi. Nyt olemme yhden lukukauden ottaneet selvää. Joulun aikaan näyttelimme ”Naistentutkijaa” opiston pikkujouluissa ja se oli jännittävää meidän mielestä. Anu oli siinä serkkunsa parina ja minä ”naistentutkijan” alias Teuvon parina.” (Eila kertoo, että Teuvo Rantanen oli sittemmin tunnettu Lohjalla kultasepänliikkeestään.) Ote päiväkirjasta päättyy seuraavasti: Voi, miten olisin tahtonut olla sellainen ”olla vain”, mutta kun eturivissä istui joukko entisiä opettajiani röntgenkatseineen!
LOHJAN TYÖVÄENOPISTOSTA KANSANKORKEAKOULUUN
Eila oli Lohjan työväenopistossa jo toisessa polvessa. Hän kertoi äitinsä opiskelleen myöhemmin opistossa, ainakin laulaneen eläkeläisten kuorossa ja Eila näyttää äidin todistusta Ikäihmisten yliopistosta: Studia Finlandia, Maailman kulttuurit, Studia Kalevala… Lohjan Työväenopisto kieliopintoineen ja näytelmäpiireineen oli Eilalle merkittävä kokemus ja antoi potkun jatkamaan opintoja haaveista todeksi. Otteita nuoruuden päiväkirjasta: 26.6 1956. Voi, kuinka haluaisin oppia, oppia, oppia! Haluaisin tutustua kirjallisuushistoriaan, taidehistoriaan ja psykologiaan. Mutta olenko siihen liian tyhmä!? Olen vain tavallinen tietoa janoava tyhmä tyttö, joka odottaa elämältä aivan mahdottomia. Ja samana kesänä samaa kiihkeätä halua: Haluaisin niin kehittää itseäni, että kerran voisin tietää, että minuakin tarvitaan ja voisin antautua kokonaan sille työlle, joka on minulle! Eivät kaikki ole käytännön elämää varten. Ilman henkistä elämänrikkautta ei aineellinenkaan elämä voi kulkea omaa tietään!
Sitten Eila kuuli radiosta professori Wuorenrinteen kertovan Helsingin tuntumassa sijaitsevasta kansankorkeakoulusta, jossa voisi opiskella kirjallisuutta ja taidehistoriaa, historiaa ja psykologiaa! Ja Eila kuunteli korvat kuumeten. Sinne! Silloinen Lohjan työväenopiston johtaja Helge Virtanen oli ehdottanut Eilalle, että hän pyrkisi kansankorkeakoluun ja niin Eila laski kirjakaupasta hankkimansa roposet ja pyrki ja pääsi Työväen Akatemiaan. Hän tentti rakkaat kirjallisuus ja taidehistoriansa, historian ja psykologian ja osallistui innolla akatemian taide- ja näytelmäpiireihin. Akatemian jälkeen Eila jäi Helsinkiin ja löysi itsensä jälleen työväenopiston pulpetista, mutta nyt Helsingin työväenopiston. Kynäilijäpiirin opettajana oli kirjailija Pentti Holappa ja jopa Helsingin Sanomat kirjoitti kynäilijöiden matineatilaisuuksista!
Eila oli myös avustajana mm. Nuori mylläri-elokuvassa. Jotkut avustajakaverit ehdottivat, että Eila pyrkisi Helsingin Nuorisoteatteriin, maankuuluun Kellariteatteriin, jonka toimintaa johti nuorten arvostama ihana näyttelijä Aino (Anu) Lehtimäki. Eila pyrki ja pääsi ”Anun kouluun”.
”Päivät laskin bonuksia autoille vakuutusyhtiössä, matemaattisesti lahjaton ihminen, mutta henkisesti elin teatterista”, kertoo Eila. ”Anu teetti meillä improvisaatioita ja tuntui kuin Kellariteatterin kiviseinätkin olisivat hikoilleet meidän innostuksestamme! Pääsin myös näyttelemään vaativiakin rooleja mm. Aleksis Kiven Leaa, joka esitettiin kerran myös Lauttasaaren kirkon portailla. Saimme lehdissä hyviä arvosteluja.. Se johti siihenkin, että meidät kutsuttiin Lohjan työväenopistoon vierailemaan Lealla. Niin minä köröttelin Antti Litjan kanssa bussilla Lohjalle. Antti näytteli Leassa Aramia. Esityksestä en juuri mitään muista, sen verran taisi jännittää, mutta äitini oli yleisön joukossa.”
EI KUNNIA, EI MAINE, VAAN TAITO KESTÄÄ!
Toinenkin kutsu Eilalle tuli Kellariteatterin aikaan: kiinnitys Rauman kaupunginteatteriin 1961. Siitä alkoi Eilan ura muutaman vuosikymmenen ura näyttelijänä. Raumalla Eila sai heti näyteltäväkseen merkittäviä rooleja Shakespearea, Tsehovia, Papin perheen Maijun ym. Hän oli onnellinen hyvistä arvosteluista, koska isä oli kyyneliin asti liikuttuneena lukenut niitä, hän kun ei koskaan rohjennut mennä katsomaan tytärtään teatteriin. Mutta sitten, kun Eila oli ”löydetty” elokuvaan, isä halusi viedä äidin katsomaan filmiä Tie pimeään kolme kertaa! (Filmin tuottajaksi ja ohjaajaksi osoittautui Eilan polven parantaneen lohjalaislääkärin Leo Skurnikin serkku Ossi Skurnik, Italiassa koulutuksensa saanut arvostettu filmileikkaaja.) Arvostelijat kirjoittivat, että uusi lupaava elokuvanäyttelijä oli löytynyt. Se oli isälle mieleen, mutta pian alkoi vuosia kestänyt filmilakko ja kun se loppui, Eila oli jo lähtökuopissa Yhdysvaltoihin.
Tapahtui nimittäin niin, että Eila avioitui Raumalla ja siirtyi miehensä mukana Varkauden Teatteriin, jonka johtajaksi mies kiinnitettiin. Ja taas kohtalo puuttui peliin: Varkauden Teatteriin tuli Oregonin yliopistoteatterin johtaja professori Horace Robinson, joka oli Fullbright-stopendiaattina Suomessa ja näki vaimonsa kanssa esityksiä kaikissa Suomen teattereissa. Kun hän tuli Varkauteen, esityksen nähtyään hän esitti nuorelle teatteriparille kutsun: Jos joskus haluatte tulla Yhdysvaltoihin, niin ovet ovat teille auki Oregonin yliopiston teatteriin.
”Me noudatimme kutsua vasta kolmen vuoden kuluttua 1968 oltuamme ensin Kotkan kaupunginteatterissa kolme vuotta, kertoo Eila. Mieheni päätti, että nyt lähdetään Amerikkaan! Minulle se oli vaikea päätös, koska isäni oli kuollut neljä vuotta aiemmin Varkaudessa ollessamme ja äitini eli yksin omakotitalossa Routiolla. Olin saanut tietää isän kuolemasta illalla, ja seuraavana päivänä oli Shakespearen Loppiaisaaton esitys, jossa näyttelin naispääroolin Violan. Opin teatterin realiteetit: mieheni ei voinut antaa minulle erityiskohtelua. Hautajaisiin Lohjalle toki pääsimme, mutta lähdimme seuraavana päivänä takaisin Varkauteen esitykseen.”
”Halusin oppia, oppia, oppia!”
”Amerikan matkaamme äitini ei estellyt mitenkään. Mutta vaikka englanninkielinen roolivihko oli vaiherikkaalla matkalla mukanani, tuntui kuin sydäntäni olisi revitty kahtia. Sitten ajattelin, että kyllä se vuosi jotenkin menee. Harjoitukset yliopiston Carnival-teatterissa alkoivat pian ja äiti alkoi saada yksityiskohtaisia raportteja jännittävistä harjoituksista ja hauskasta roolista Marriage-go-round-näytelmän älykkäänä blondina. – Kiinnityksen päätyttyä tuli shokki. Mieheni halusikin muuttaa Los Angelesiin eikä halunnut kuulla puhuttavankaan paluusta Suomeen! Taas ajattelin, että katsotaan nyt vuosi. Onneksi sain hyvän työpaikan kosmetiikkayhtiö Max Factorilta ja koulutuksen jälkeen päädyin lopulta kouluttajaksi yhtiön Hollywoodin päämajaan. Asuntokin löytyi läheltä. Siinä työssä jouduin valtavasti sukkuloimaan länsirannikkoa ja täytyy sanoa, että yhtiö piti arvossa omistautumistani työhön ja huomioi sen myös. Samalla kun itse lensin työmatkoja, lensivät kirjeet välillä Hollywood -Lohja Routio. Äiti on säästänyt kirjeitäni kotiin, Yhdysvalloista n.70 kpl!”
”Nyt hauska juttu siltä ajalta: Meidät oli kutsuttu Beverly Hillsiin Suomalaisen Kauppakamarin järjestämään tilaisuuteen. Siellä näin tutunnäköisen naisen ja menin ja kysyin Oliko hän Inkku. Hän oli. Hän oli työkaverini Lohjan Kirjakaupasta yli 10 vuotta aiemmin! Voitko kuvitella! Hänkin asui silloin Kaliforniassa.”
Eila ei kuitenkaan halunnut jäädä Los Angelesiin. Huoli äidistä oli suuri ja ikävä kotimaan teatterielämään piinasi. Niinpä hän tuli takaisin Suomeen yksin 1971 ja aloitti Suomessa uuden elämän. Hän marssi Suomen Max Factorille ja kertoi olleensa Hollywoodin ”Maxilla” töissä. Tarkistussoiton jälkeen Eila jatkoi Suomessa jonkun aikaa samoissa hommissa kuin Los Angelesissa, kunnes häntä pyydettiin Joensuun kaupunginteatteriin ja vuoden kuluttua Lauri Väärä kiinnitti hänet Lappeenrannan kaupunginteatteriin, jonka johtaja hän oli. Lauri oli tuttu jo edelliseltä Kotkan kaudelta.
Eila jatkaa: ”Vaikka kollegat teatterissa olivat kivoja, koin jonkinlaista kulttuurishokkia. Suomi oli kääntänyt kylkeään ilmoittamatta minulle mitään asiasta. En tiennyt kenen joukoissa olisi pitänyt seistä. Aloin purkaa tuntojani kirjoittamalla ja se jatkui siirtyessäni Kotkan kaupunginteatteriin. Siellä syntyivät työpäiväkirjani yrittäessäni parantaa roolitulkintojani ja etsiessäni omaa pikku paikkaani suomalaisessa yhteiskunnassa. Tilanne helpottui, kun elämääni tuli Esko, viisas hieno ihminen, elämäni Suuri Rakkaus. Nyt sukkuloitiin välillä Kotka-Helsinki! Kirjoittamiseni Kotkassa kuitenkin jatkui vuosien ajan, kun merkittävät roolit seurasivat toisiaan ja kasvattivat minua näkemään, miten näyttelijän nahkojen sisällä on koko inhimillisyyden kirjo virheineen, säröineen, mahdollisuuksineen varsinkin elämää järisyttäneiden muutosten jälkeen. Halusin taas oppia, oppia, oppia! Kirjoittaminen jatkui vielä silloinkin, kun menin naimisiin Eskon kanssa ja muutin Helsinkiin.”
”Yksi vuosi meni televisiossa ensin Åke Lindmanin ohjauksessa ruotsinkielisen tv:n produktiossa I en främmande stad, jossa puhuttiin ruotsia, englantia ja saksaa. Minun roolini mystisenä Alexandrana oli englanninkielinen ja toinen vastanäyttelijäni Svante Martinin rinnalla oli James Bond-filmien KGB-agentti Mr. Gogol eli Walter Gotell. Sitten tein vielä ison (ja vaikean) yksinhuoltajaäidin roolin Suomen Televisioteatterin näytelmässä Kiihtyy, kiihtyy. 10 viimeistä ammattilaisvuottani näyttelin Kansallisteatterissa, jossa tein töitä mm. lohjalaisen Tea Istan kanssa. ”
”Jäin vakituisemmasta teatterityöstä pois, kun äitini tarvitsi tukeani. Television Kivikasvot show sketseissä olin vielä 1985-1995. Äitini päästyä hyvään hoivakotiin Lohjalla, tein viimeisen roolini Markiisitar de Merteuil Riihimäen Teatterin Valheita ja viettelijöitä-näytelmässä, ohjaajana teatterin johtaja Timo Rissanen. Näytelmä on tuttu elokuvaversioistaan.”
”Äitini kuoltua kirjoitin ensimmäisen kirjani Dementia, opettajamme, (Kirjapaja 2005) Siitä lähtien olen ollut sitoutunut kirjoittamiseen, jota olen lapsesta lähtien rakastanut. Ja rakastan edelleen.”
Näyttelijän yökirja,(Avain 2018) Eilan toinen kirja, joka on ollut tämänkin haastattelun virikkeenä, on toistaiseksi ainoa kirja, joka avaa näyttelijän työprosesseja näyttelijän omiin työpäiväkirjoihin pohjaten. Se on kurkistus kulissien taakse ja näyttelijän mieleen.
Kolmas kirja Sotilaiden lapsia – antologia (Kirjokansi 2019) on koottu Sotilaan lapsi- kirjoituskilpailun voittajateksteistä. Siinä Eila on 1/16 kirjoittajasta. Eilan kirjoitus kuvaa sota-aikaa Lohjalla lapsen näkökulmasta.
Mikä ero on TV- ja teatterinäyttelemisessä?
”Ero on lähinnä ilmaisun mittakaavassa. Kamera näkee pienimmänkin ilmaisun toisin kuin ne teatterin viimerivin silmäparit, jotka teatterinäyttelijän on otettava huomioon. Minusta ero on siis vain ilmaisun ”kokoerossa”.
Mitä haluaisit sanoa näyttelijäksi aikovalle?
”Ainakin sen, että näyttelijän työ on paitsi antoisaa myös kovaa työtä, henkisesti ja fyysisesti. Siitä pitää tykätä niin paljon, että jaksaa vaikeiden vaiheiden lävitse. Meillä ei ole muuta instrumenttia kuin kroppamme ja sen sisällä kaikki, ja siitä kropasta ja mielestä on pidettävä huolta. Mutta on hyvä muistaa, että näyttelijän työ on tiimityötä!”
Tsehovin Lokin Ninan repliikki Ralf Långbackan tulkitsemana käännöksenä: Ei kunnia, ei maine, vaan taito kestää!
Teksti ja kuvat Karoliina Salmela
Kommentoi artikkelia